Koljat on ollut meillä nyt 3 päivää ja voin kertoa todeksi, että itken kun kirjoitan tätä juttua. Itseasiassa olen itkenyt viimeiset kaksi päivää. Mun sisällä on yhtäaikaa niin kamala kuin helpottunutkin fiilis. Viemme Koljatin huomenna kotiin Alajärvelle.
Torstai ilta meni todella hyvin, kun saavuimme kotio Koljatin kanssa. Automatkakin sujui täydellisesti, vaikka luonnonvoimat vähän hidastivat matkaa. Satasen rajotuksella ajettiin väliin jopa 40 km/h lumisateen vuoksi. Eka yökin meni tosi hyvin, ei itkenyt takaisin kotio yhtään. Perjantaina huomasin, että koira seuraa meitä melkein koko ajan. Olin kyllä tietoinen koiralle mahdollisesti aiheutuvasta eroahdistuksesta kodinvaihdon myötä. Mutta en todellakaan osannut kuvitella, että se voi olla niin paha. Koljat seurasi meitä siis todella paljon, ikään kuin vahti ettei lähdetä minnekään. Ja eihän me voitu sitten lähteäkään minnekään. Olimme nämä kolme päivää niin että jompi kumpi oli koko ajan kotona, koska Koljat jäi haukkumaan jos sen jätti yksin hetkeksikään. Se raapi oven karmeja ja ovia. Yritin heti alkaa totuttamaan sitä yksin oloon ihan alusta lähtien. Laitoin sen toiseen huoneeseen ja palkitsin kun koira oli kiltisti. Koira myös on tähän mennessä merkinnyt meidän sängyn ja "uuden" sohvan sillä välillä kun olimme saunassa. Torua koiraa ei voinut näistä teoista, koska emme saaneet sitä kiinni yksinteossa. Ei koira ymmärrä mitä se on tehnyt väärin, jos koiraa kurittaa vasta kymmenien minuuttien päästä teosta.
Soittelimme edellisen omistajan kanssa ja hän ymmärsi tilanteemme hyvin. Yritimme kuitenkin vielä katsoa miten koljat pärjäisi jos oikeasti jättäisi yksin kotiin vähän pitemmäksi ajaksi. No tänään jätin Koljatin yksin, kun menin pihalle. Olin poissa puolisen tuntia ja Petja oli onneksi Jämilla hiihtääs. Latasin netistä nauhurin, joka nauhoittaa tietyn korkuiset äänet. Kotiin tullessa kuulin koiran haukkuvan jo rapussa alaovella. Katsoin ja kuuntelin ääniraidan ja erittäin surullisena huomattuani miten meni. Koljat haukkui käytännössä koko ajan. Pisin tauko oli 28 sekuntia, muuten haukuntaa kuului noin 2-5s välein. Soiteltiin uudestaan omistajan kanssa ja lopulta päätimme, että Koljat menisi takaisin.
Olisin todella koko sydämestäni halunnut pitää Koljatin meillä, mutta minulla ei olisi riittänyt päättäväisyyttä ja voimaa sitoutua sen koulutukseen. Keskustelupalstoilla on kamalia juttuja koirista jolla on todella paha eroahdistus. Itken täällä nyt tänään sen takia, että minulla tulee todella ikävä Koljattia, kun eilen vielä itkin sitä miten voin parantaa koiran olon, niin että sen voi jättää kotiin yksin ilman kamalaa huolta miten se pärjää. Oikiasti kiinnyin koiraan voimakkaasti, Koljat tuntui jo perheenjäseneltä ja rakkaalta sellaiselta. Kaikki ei vain mene niin kuin saduissa.
Luulin ja toivon sen menevän, mutta nyt voin todeta että ajattelin itsekkäästi ja naiivisti. Luulin, että kaikki menee niin hyvin, varsinkin torstaina kun tulimme kotiin, mutta ei ne mennyt. Mua siis saas haukkua. En ollut ajatellut aivan loppuun asti asiaa eli miettinyt sitä mitä seurauksia tällä voisi olla. En miettinyt vastausta kysymykseen : Mitä tapahtuu, jos Koljat ei sopeude meille? Tunnen itseni tyhmäksi ja epäitsekkääksi. En varmaan ikinä unohda kuinka ihana koira Koljat oli muuten, se oli täydellinen lenkkikaveri ja sitä kuinka se kaipasi haleja ja leikkiseuraa.
Toivon Koljatille hyvää jatkoa ja että se pääsisi viettämään elämänsä loppuun yhdessä kodissa, missä sillä olisi hyvä olla eikä tarvitsi pelätä jäädä yksin. Jos olisin voittanut eilen lotossa olisin heti ostanut omakotitalon meille, jotta Koljat voisi jäädä niin ettei naapurit kiristele hampaitaan päivittäisen haukkumisen ja ulvomisen takia. Vieläkin toivoisin, että Koljat voisi jäädä. Syytän itseäni varmaan vielä kauan, että hain Koljatin tänne ja kolmen päivän päästä vien sen takaisin.
Mutta elämässä jokainen näköjään tekee virheitä ja omassa elämässäni lasken tämän pahaksi sellaiseksi. Olisi pitänyt ajatella asiat loppuun asti, olenko todella todella valmis ottamaan aikuisen koiran kerrostaloon? En haluaisi joutua heittelemään koiraa kodista toiseen. Olen kuitenkin erittäin kiitollinen ja onnellinen siitä, että voimme viedä Koljatin takaisin ja pahalta tuntuu. Huomisesta tulee erittäin tunnepitoinen päivä. Yritän olla vahva, mutta tiedän että en pysty. Viimeiset päivät ovat olleet melkoista tunteiden myllerrystä jo nyt ja hermoni ovat olleet vähän hajalla. Eilen menin pää kipeänä ja silmät itkusta turvonneina nukkumaan.
Elämän pitää kuitenkin jatkua ja toivon, että pystyn jatkamaan sitä ilman ainaisia itsesyytöksiä.
Näköjään tuli vähän purettua... Toivottavasti joku tajuaa. Oikeasti mulla on todella paha mieli tän takia. ): Koljatilla tulee aina olemaan paikka mun mielessä, vaikka se ei meille jääkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti